Krakovassa ei koskaan sada

Mutta minähän sanoin, että Krakovassa ei koskaan sada. Minähän sanoin. 

Bussin ikkunan takana kylmiä peltoja ja niillä usvaa

Varsova. Krakova. Ostrava. Wien. Budapest. Bratislava. Takaisin Varsovaan ja yhä hetki Krakovassa. Loppuviikosta silmäpussit painoivat kuin kauppakassit ja leipään sekä pastaan ei tehnyt mieli koskea. Perinneruuasta sain tarpeekseni. Wien oli kauneimmillaan sekunnin kymmenesosan ajan. Silloin pelkäsin kuolevani. Pidetään hetki kädestä ja leijutaan. Yöllä nauraminen sattui ja hiukset olivat aamullakin vielä märät. Sama joki Bratislavassa, minä ihmettelin. Sillan alta katselin, kuinka virta vei yksinäistä ajopuuta, vaikka olinkin kaksin. Kellon rataspari taskussa tulin kotiin ja päätin halata kaikkia niin lujaa etten pystyisi enempään. U1 ja U2, punainen ja sininen metro. Lepakkonainen väärässä osoitteessa, ilman postimerkkiä. Rankkasade piiskasi kasvoja hyökyaaltona. Hyppäys tuntemattomaan ei pelottanut ystävän kanssa. Viina halpaa, naiset halvempia, mutta se oli vasta seuraavassa kadunkulmauksessa. Kirja päättyi ennenaikaisesti kyyneliin. Se sama keltainen. Unikko kasvoi villinä ja tulva yllätti yhä, vaikka oli mennyt jo viikkoja. Vaihtuva maisema muuttui yhteen ja samaan, slivovitz kylmää ja halpaa. Kyyneleet täyttivät Bratislavan juna-aseman, aiheet aivan erisamat kuin ennen. Ennen kaikkea rakastuin maalauksiin, jotka täyttivät taidehallien seiniä, puiston viileyteen ja niihin lukuisiin hymyileviin kasvoihin, jotka silloin vielä tunnistin toisistaan. Krakova, sinne vielä palaan.