Kertaa

Marraskuun harmaus taittui joulukuun harmauteen. Joulukuu tammihelmikuuhun. Venytän aikaa, maanittelen minuutteja aamuisin; Olkaa hitaampia! Tekokuitu kutittaa nenääni ja aivastan.
        Sinä kerrot minulle sodasta ja rauhasta, enkä odottanut enää tapaavani sinua. Juodaan mustaa teetä ja sinä keität edelleen pahoja uppomunia.

                 Toisto on opintojen äiti.

       Liekö tässäkin suhteessa. Kääriydyn kerälle samoin kuin sukkalankani kaapissa, johon en koskenut ensimmäisen näytöksen jälkeen. Se oli fiasko, niinkuin tämäkin. Sinällään, en kokisi sitä minään uutisena, vaikka kiitänkin iltaisin Jumalaa siitä, että minulla on kädet jolla toimia

      ja

joilla jakaa.

Avata sulkea puristaa raapia hipaista.

 Halata.
             Ja joista pitää kiinni.

Hetkeksi unohduin vanhaan, palasin uuteen ja ikävöin.
Palmuni kuolee pian. Kumipuuni kuolee pian. Orkideani kuoli jo, samoin yrtit. Tulppaanit lakastuivat ja muuttuivat ruskeiksi. Siitepöly jäi silti violettina otsaan ja sai minut taas aivastamaan.

lokakuu

Täällä on nyt sumuisia aamuöitä. Verhojen välistä valo luo kirjavaa merta seinille, katulamppu hehkuu yksinäisenä keittiöön. Yläkerran vesihana huutaa ja villasukat puettiin jalkaan liian aikaisin. Kahvi keittyy nopeasti aamulla ja rutiinit tuntuvat rikottavilta.

Kaksi likaista viinilasia seisoo edelleen sohvapöydälläni. Enkä millään raaskisi tiskata niitä pois.

Juopumapäissäin mä valvon

Oli se toukokuun yö, kun kattoja siivitti lupaus kaiken muutoksesta ja viimeinen pakottava hengenveto tätä kaikkea, mitä olin kokenut. Kyyneleisten silmien läpi todellisuus muuttui paloiksi tuoksuja ja kosketuksia iholla. Kaikki oli tunnettava ja minun oli huumaannuttava uudestaan liian vähästä ajasta. Aamu neljältä aurinko nousi toivottamaan huomenta ja musta auto vei kaiken pois. Istuin tyhjässä huoneessa, jota aikaisemmin olin niin kiihkeästi rakastanut, enkä enää tunnistanut sen seiniltä itseäni.

Nuoria olemme kai

Kutkuttelen. Odotankin. Se iskeytyy bum-shakalaka ja on jo valovuoden päässä kokijastaan. Festaripäissään on aina vaikeampi erottaa todellisuutta siitä mitä itse on. Valomusiikki sivelee aisteja, läheisyys kuumottaa. Ihmisvilinässä on hyvä pakahtua omaan itseensä ja kengännauhojen solmuihin. Kumarru sitomaan ne. Joku pukkaa takaa, polvi osuu asvalttiin. Kohta se jo poissa. Tilalla jälki entisestä, haihtuma vanhasta ja kuluneesta. Voit katsoa itseäsi peilistä ja kysyä olenko kaiken arvoinen. Oliko kaikki sitä miltä näytti vai hukutinko itseni jossain siinä välissä johonkin marjapuuroon ja koostumukseltaan ei mitään. Ajatus kuulosti makealta, suklaalta kielenpäällä, mitä todellisuus oli muuta kuin karpalokiisseliä. Jokin vetävä elementti teki siitäkin jossain määrin sairaalloisen hyvää. Itsensä kidutus näin ylipäänsä on nautittavaa. Tikku sormenkynnen alla, jota ei edes haluaisi ottaa pois. Jos sen ottaisi, kadottaisi juuri sen ihanan, että muistaisi tuntea.

Yksin, niin kovin

En enää tunnista aikaa, joko se kaikki saapui ja toi mukanaan loiston huomisesta? Oletko vielä silloin siinä, minä sadan kilometrin päässä vieressäsi kysymässä, onko sinulla hyvä näin. Viimeyönä itkin, tänään sade huuhtoi senkin pois. On aika laittaa kaikki värit sekaisin ja maalata violettia, pitkin vedoin. Kuumeisina öinä epäilen itseäni ja peilikuvaa lusikan kuperalla puolen. En haluaisi olla taas se nainen, joka iskeytyy väärälle puolelle luettelemaan kymmentä käskyä elämästä ja sen välillisestä paskamaisuudesta. Enää vain hieman jäljellä, kunnes lopulta maailmanympärysmatka omenalla on tehty.  Minä olen jo kaukana kun paletista on väri loppunut.

Oljenkorsi

ukkonen polttaa polttaa polttaa en halua hengittää. olen vierelläni vain itselleni ja muita varten en osaa. salama iskeytyi yksi kaksi, yksi kaksi. kuolleet päät huutelevat poikki, poikki. steariini valuu sormille, se sattuu. ota ne pois huudan ota pois älä vielä ota pois. mene pois, menen pois. oletko sinä ja olenko minä se sinun suuri juttusi, se homma siellä toisaalla ja kaikkialla täällä asunnossa. onko se meidän välillä vai kuvittelenko olevani jotain enemmän niin kuin kaikki muutkin ja ihminen ylipäänsä. olenko minä, sinä, ollaanko me me vai muut. onko muita kuin me kaikki ja se kolmas ulottuvuus josta ei saisi oikeastaan puhua, vaan osoittaa sormella taivaalle ja kutsua mars leikkiin mukaan. singotaan satelliitti aurinkoon. ollaan koreana. olkoot se kaikki paha siunattu myskivedellä ja diiba daaba. sinä se vain sanot. olet aina hiljaa. minä kerron oljenkorresta ladossa ja kuinka ruoho muistutti vihreää kesällä. se saattoi olla myös aistiharha, sillä ihmisen silmä on kytköksissä hermoratojen pieniin nyansseihin ja värähtelyihin ja olen miettinyt, että jos minäkin olisin yhtä sekaisin, näkisin sen oranssina. Maalaisin tangon kullankirjavaksi oravaksi, joka luikkii sinne tänne eikä oikeastaan enää edes muista mistä tuli ja minne pähkinän piilotti. sairasta sairasta en kuvittele edes. kynsinauhat repeilleet samalla tavalla kuin jouluinen lahjapaperikääre ja sydänkuosi suoraan kasikytluvulta. plimplimplim viestiä pukkaa, luuletko olevasi yksinäinen? Minä olen. Kaiken lopuksi. 

Pura se!

Hyiset keskilännen aamut makaavat päälläni alasti ja parveillen. Juuriani paleltaa, sinun syksysi tarttui minuun. Tunnistemuistiini takertui pala pergamenttia sillä välin kun väärät aakkoset juoksevat ajatuspolkuani. Ei ole muuta valoa kuin itä. Ei ole muuta valoa kuin länsi. Ei ole muuta kuin ryijyinen matto huoneesi lattialla ja hiirenkorvat lokakuussa. Huominen ei kai koskaan tule, vaikka valvon jokaisen yön odottaen herätyskelloa.

Ei ole muuta

pala paperia taskussa.